Mitä on rakkaus?

Rakkaus, mitä se todellisuudessa on? Olen pohtinut paljon tuota kysysmystä elämäni aikana, yrittänyt olla rehellinen ja objetktiivinenkin. Rakkautta on monenlaista; äidin rakkautta, sisarrakkautta, ystävien välistä rakkautta, parisuhderakkautta, sekä rakkautta kaikkea elollista kohtaan.

Legenda puolikkaasta

Kaikki muut rakkauden muodot ovat järjellä ymmärrettävissä, mutta parisuhderakkaus saa usein yllättäviä ja hämmentäviä piirteitä. Sen vuoksi on menetetty järkiä ja ihmishenkiä. Mistä tuossa rakkauden muodossa on kysymys ja mistä se muodostuu?  Sitä ovat moneet viisaat pohtineet. Historia on täynnä kertomuksia, joissa on onnen huumaa ja kirveleviä kyyneleitä, itkuja pitkästä ilosta. Onko ylipäänsä mahdollista löytää kestävää ja onnellista parisuhdetta?

Yhden teorian mukaan meillä on "toinen puolikas" jossakin ja maanpäällinen tehtävämme olisi löytää tuo puolikas ja tehdä sen myötä itsestämme kokonainen.  Tapaamme ihmisiä eri tilanteissa ja etsimme alitajuisesti tuota toista puolikastamme.
Ihastumme yleensä johonkin toisessa henkilössä olevaan piirteeseen, joka näyttää kohoavan kaiken muun yläpuolelle, tehden hänestä täydellisen, meidän silmissämme. Silmämme kirkastuvat ja perhoset vatsassa ottavat vallan.
Usein ihastuksemme kohteella on jokin piirre, joka mielestämme itseltämme puuttuu tai jonka olemassaoloa emme ainakaan itsessämme tiedosta.  Tämän vuoksi sanotaankin, että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Näin siis tapahtuu "rakkauden ensisilmäys" ja ansa on viritetty.

Seuraavaksi kuvaaan astuvat mielikuvat, tunteet ja odotukset, jotka luomme täysin itse omassa päässämme. Teemme tarinan tulevaisuudesta, maalaamme värikkään ja kauniin kuvan kankaalle. Mietimme tulevaisuuden suunnitelmia, miltä tuntuisi olla juuri tämän täydellisen ihmisen kanssa koko loppuelämä, saada lapsia, rakentaa talo ja olla onnellisena ainiaan. Olo on kevyt ja kaikki huolet tuntuvat unohtuneen. Olemme iloisia ja täynnä tarmoa. Tästä seuraava vaihe saattaa olla yhteen muutto, perheen perustaminen ja papin aamen. Ei siis käy kiistäminen, etteikö rakkauden tunne antaisi energiaa ja elinvoimaa.

Tällä teorialla maailman pitäisi olla onnellinen jos useimmat ovat löytäneet tuon "toisen puolikkaansa".  Näin ei kuitenkaan ole, koska useat liitot kariutuvat ja tilastot huutavat räikeitä avioeroprosentteja. Mihin hävisi onni ja huoleton elämä, mitä tapahtui? Oliko "puolikas" väärä tai onko koko "puolikkaan" legendaan lainkaan uskominen?

Viisaat filosofit ja monet muut ovat yrittäneet tahoillaan ratkaista tätä elämän ikuista ongelmaa monin tavoin. Rakkaus, tuo kaksiteräinen miekka, joka voi viedä ihmisen hurmioon tai syöstä turmioon.

Arki

Tutkimusten mukaan kolme vuotta on tuo aika, jonka hurmio kestää. Ensihuuman haihduttua kuuleekin sanottavan, että arki astuu parisuhteeseen.  Mikä on tuo salaperäinen, ilmeisen piilossa pysytellyt kaveri, jonka nimi on Arki? Se, joka tunkeutuu kutsumattomana vieraana täydelliseen parisuhteeseen ja muuttaa sen?

Arjen mukana alamme nähdä toisemme sellaisina kuin olemme. Olemme hämillämme ja etsimme ällistyneenä rakkautemme kohdetta, joka oli  tuo täydellinen ihminen. Emme löydä häntä, koska kyseessä oli oman mielemme luoma täydellinen illuusio.
Nyt ovatkin kalliit neuvot paikallaan, miten "Arki"selätetään?
Tässä kohtaa monet neuvottomat parit laittavat lusikat jakoon, nielevät epäonnistumisen karvasta lientä ja toivovat kohtalon tulevaisuudessa korjaavan suuren vääryyden.

Uskon kohtalooon, mutta en siihen että se korjaisi suuret sydänsurut tai vääryydet. Uskoakseni kohtalo heittää eteemme ihmisiä, jotta voisimme oppia itsestämme ja sitä kautta kasvamalla saada lopulta sellaisen elämän kuin haluamme.
Eli enemmin kuin laittaa lusikat jakoon, kannattaa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja tutkia sitä.
Tutkimalla lusikkaa voisimme ehkä muuttaa "arjen" takaisin hurmioksi ja vieläpä saada sen syvemmälle asteelle jos emme luovuttaisi.

Nykypäivän ihmisistä toiset ovat päättäneet selvitä "arjesta" hyväksymällä sen osana liittoa ja alistumalla siihen ettei hurmiota enää ole. Tyytymällä siihen, että liitto perustuu hyödyllisyyteen, turvallisuuteen, käytännöllisyyteen ja jonkinlaiseen läheisyyteen, ilman hurmiota.
Jotkut ovat ratkaisseet asian aloittamalla irtosuhteita "arkistuneen" liiton rinnalla säilyttääkseen hurmion ja perhoset vatsassaan.
Kolmannet luovuttavat ja eroavat.
Neljännet aloittavat vapaan suhteen ja loput tekevät jotakin muuta.
Joku onnistuu myös selvimään arjen haasteita, mikä on hienoa. Miten tuo yksi osa ihmisistä selviää arjesta ja hurmion puutteesta ilman tyrmistyttäviä kolhuja?

Filosofisia ajatuksia rakkaudesta ja parisuhteesta

Tässä muutamia filosofien ratkaisuyrityksiä mysteeriseen arkeen ja tuskaa tuottavaan rakkauden olotilaan, josta hurmio on haihtunut.

Modernisoiden filosofi Platonia; arjen astuessa kuvaan pitäisi osapuolten keskittyä kasvattamaan sielujen välistä henkistä rakkautta, joka on pyyteetöntä ja pysyvää. Rakkauden muotoa, joka kohoaa yli fyysisen rakkauden. Tässä kohtaa yhdyn Platoniin (ajatuksen tasolla:).

Filosofi Michel De Montaigne taas on sitä mieltä, ettei hurmioon ja avioliittoon kannata antautua ollenkaan, ellei se ole  rakkauden, halun ja ystävyyden yhdistelmä, joka on samaan aikaan vapaa, luotettava ja luja. Hieno ajatus, muttta tuntuu täydeltä utopialta nykypäivänä, koska jos jokin osa-alueista puuttuu, koko ajatus kaatuu. Montaignen itsensäkin mukaan, ideologiastaan huolimatta, onkin siis parempi hallita tuota vaarallista rakkaudentunnetta käyttämällä sitä ainoastaan kohtuullisesti ja harkitusti. Antautumalla vain hetkellisiin suhteisiin ja jatkaa nautintojen matkaa. Hän oli aikansa aistillinen rakastaja, joka kunnioitti ja rakasti kaikkia naisia sekä erotiikkaa, mutta kohtuudella ja välttyi näin pitkälti suurilta raastavilta sydänsuruilta sekä arjelta.

Filosofi Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir koittivat vielä kolmatta vaihtoehtoa arjen ja sydänsurujen selättämiseen, vapaata suhdetta.
He olivat oman aikakautensa radikaali pariskunta 1900-luvun alussa. He koittivat julkisesti vapaata suhdetta, joka piti sisällään kuuluisan sukupuoli- ja tunne-elämän vapauden sopimuksen ja herätti monissa suunnatonta pahennusta.
Heidän päämääränsä oli vapaan suhteen turvin suojautua rakkauden ja hurmion tuskia vastaan. Pitää "kotipesä" turvallisena satamana ja samalla liihottaa vapaana, tietäen että aina on paluuoikeus ja paikka oman rakastetun sydämessä. Tämän järjestelyn piti suojata pahimmilta haaksirikoilta rakkauden taistelutantereella, josta harva palasi yhtenä kappaleena.
Heidän ideologiansa oli rakkaus, joka säestää elämää, ottamatta sitä täydellisti valtaansa. Kuulostaa hienolta, mutta ei sen paremmin Sartre & Beauvoir,  kuin ketään muukan ole onnistunut vielä täydellisesti tuossa hankkeessa (ainakaan tietääkseni).


Toimivatko filosofien ajatukset nykypäivänä?

Platonin korkeampi rakkaus tarvitsee onnistuakeen kovaa työtä suhteen molemmilta osapuolilta, mikä on suuren henkisen kasvun paikka molemmille. Siinä pitää myöntää oma vajavaisuus ja hyväksyä itsensä, sekä toinen kokonaisuudessaan, ajatellen molempien olevan täydellisiä sellaisenaan ja tiputtaa illuusion harhaiset kuvat omasta itsestä ja toisesta maan syviin syövereihin, katsoa totuutta silmiin ja kasvaa tukien toista.  Itsensäkohtaamisen työ on kova ja sitä eivät kaikki jaksa tai ymmärrä tehdä.  Helpompaa on vaihtaa puolisoa, elää uudessa illuusiossa ja odottaa uuden kumppanin täyttävän omat vajavaisuudet. Laiskalle on useimmiten tuloksena oravanpyörä, kun taas ahkera itsensä kehittäjä saattaa löytää pysyvän onnen.

Montaigne tähtää tavallaan samaan Platonin oppiin, mutta rakkauden kipujen ja omien täydellisten ideologioidensa toteutumisen pelossa hän päättelee hallitun  ja lyhytkestoisen rakkauden olevan parempi vaihtoehto, kuin tuskallinen epäonnistuminen, avioliiton kahleet ja niistä seuraava kärsimys. Ihmiset jotka ovat valmiit tekemään työtä liittonsa eteen, voivat saavuttaa Montaignen ja Platonin idean. Saada liiton jossa on ystävyyttä, himoa, rakkautta ja vapautta, sekä suurempaa henkisyyttä. Sitä pelkävät taas saavat ison kasan irtosuhteita, hetken hurmioita ilman raastavaa tuskaa, mutta jäävät paitsi ikuisesta hurmiosta. Mikä näistä sitten on paras toimintamalli? Luovuttaa ja vaihtaa suhdetta kun tulee hankaluksia? Olla kokonaan ilman pysyvää liittoa ja yrittää tällä tavoin välttyä rakkauden tuskilta, arjelta ja epäonnistuneilta liitoilta?  Tai yrittää saavuttaa täydellinen liitto silläkin uhalla, että tuloksena on hankkeen epäonnistuminen ja raastava tuska?

Sartre ja Beauvoirin "vapaus" on moderni ja ylväs ajatus, joka toteutuessaan täydellisesti voisi toimia osaratkaisuna "arjen" hävittämiselle, hurmion ylläpidolle, rakkauden tuskien välttämiselle, turvalliselle ja käytännölliselle liitolle, sekä intohimojen ylläpitämiselle.
Tämä hieno ideologia ei valitettavasti ota huomioon kolmansia osapuolia ja heidän tuntemuksiaan. Suojautumalla itsekäästi avoimessa suhteessa rakkauden tuskilta, Sartre & Beauvoir saattavat syöstä tuon kolmannen pahaa aavistamattoman osapuolen todelliseen helvettiin.

Kaikissa ideologioissa on siis jotain hyvää ja jotain huonoa. Avioliitto ei takaa missään määrin ettei pettymyksiä tulisi, eikä ikuinen kukasta kukkaan vaihtaminen voi välttämättä koskaan tuoda täydellistä pysyvää onnea.

Uskoakseni on olemassa vielä neljäskin vaihtoehto. Se, että löytää rakkauden ensin itsestään. Tekee itsestään kokonaisen, jolloin tarve toisen puolikkaan löytymiseen häviää, samoin kuin omistushalu, mustasukkaisuus ja muut tunteet, jotka syöksevät parisuhteet perikatoon.

Kokonaisena voi aloittaa suhteen silmät auki ja eri lähtökohdista. Tietäen omat tarpeensa ja kyeten rehellisesti ilmaisemaan ne, osaten nauttia elämästään ilman miellyttämisen, syyllisyyden tai riippuvuuden taakkaa. Olla sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa.  Hyväksyä kumppani alusta asti sellaisena kuin hän on. Pystyä antamaan tukea ollen rehellinen ja realistinen. Säilyttäen oma vapautensa ja riippumattomuutensa toisesta, oppien rakastamaan tätä hetkeä, ilman odotuksia, illuusioita ja valmiiksi rakennettuja päämääriä. Jos olemme itse kokonaisia, näemme toisen heti sellaisena kuin hän on emmekä tartu ihastumisen ja illuusion luomiin piirteisiin, jotka itseltämme mielestämme puuttuvat.
Jokainen rohkeasti omalla tyylillään, rakkaudessa kaikki on sallittua.

Let's love!